Pikkunakkien tekeminen

Vastasyntyneitä, karvattomia rotanpoikasia sanotaan nakeiksi. Oikeassa elämässä ne eivät ihan tarkalleen tuo nakkeja mieleen, mutta nuo silkkimassasta tekemäni pikku pökäleet sen sijaan tuovat. Prinssinakkeja siis.

Tein niitä ihan siksi, koska halusin noille emoille jotain vieläkin pienempää ruokittavaa niiden turkilliseksi kasvaneiden oheen. Pikkunakkien teko osoittautui asiaksi, joka ei ole liian vaikeaa vaan joka on jopa hauskaa. Ongelma tuli vasta siinä vaiheessa, kun pohdin, voiko niitä esimerkiksi sukupuolittaa mitenkään, tai voiko niistä ylipäänsä nähdä, että ne ovat jonkun otuksen poikasia eivätkä esimerkiksi loiseläimen munia. Halusin myös tietää, millä perusteella ne ovat "oikein päin" eli vatsallaan.

Ratkaisu on helppo: ainoa ruumiinosa, jonka muovaillessa liitän, on häntä. Silmät teen tussilla poikasten kuivuttua. Häntä on kiinni ihan teknisistä syistä niin, että siitä näkee koska poikanen on vatsallaan, ja silmät kertovat jotain myös. Raajoja ja korvia en noille ala tekemään, siitä ei tule mitään kun silkkimassa kuivuu ennen aikojaan liian pieniä osia käytettäessä.

Ajan kanssa noita ehkä oppisi identifioimaan erilleen, mutta tarkoituksellista se ei välttämäti ole. Ei ole hirveästi pelivaraa, jos tekee 8 kolmimillistä puikulaa ja törppäsee niille pienet hännät toiseen päähän, ja sitten lopuksi tökkii niille tussilla pistesilmät.

Lyhykäisyydessään peukkurien nakit siis teen niin, että otan jostakin silkkimassasta pieniä, samankokosia paloja ja pyöritän ne soikuloiksi. Saatan vähän litistellä niitä toisesta päästä ja yrittää saada niille muutenkin jonkunlaista anatomiaa, mutta kovin tehokkaasta hommasta ei ole kyse ettei poikanen littaannu. Sitten otan pienen palan samaa väriä, ja pyörittelen siitä TODELLA ohutta suirua. Pätkin siitä huomattavasti nakin kroppaa lyhyempiä paloja, jotka tökin kiinni nakin litistetympään päätyyn; häntää ei voi kiinnittää suoraan perään kuitenkaan, joten se alkaa jostain alaselän liepeiltä. Ne ovat niin pieniä, ettei mihinkään kummoiseen ole resursseja. Tämän jälkeen jätän nakit kuivumaan jonnekin päin hyllyä, ja niiden kuivuttua pistän niille Stabilo -tusseilla silmät.

Cermine nakkeineen kuivumassa.

Vähän vähemmän realistisen värisiä nakkeja kuivumassa.

Ja sillä on muuten väliä, tekeekö silmät ennen vai jälkeen kuivumisen! Kosteaan massaan tehtynä tussijälki ei leviä juuri ollenkaan, kuten kävi ilmi kahden isomman poikasen muovattuani. Näiden pikkunakkien silmät taas levisivät päähän juuri sopivan alikehittyneen näköisiksi. Nakkien silmiä en lakannut mitenkään, kun eivät ne kiillä, kasvaneemmille sen sijaan lakkaa tussisimmutkin.

Noiden identifiointia helpottaisi paljon se, että käytin silmien tekoon neljää eri tussia: mustaa, harmaata, pinkkiä ja tummanpunaista. Syynä tälle oli se, ettei ihan täysin sopivia värejä vaan ollut käsillä, mutta tokkopa tuo elämääni tuhoaa ihan kauheasti.

Toistaiseksi käytin noiden ensimmäisten nakkien värinä sitä samaa massaa, josta niiden emojen ihot on tehty. Hauska juttu sinänsä, koska silloinhan ne juurikin ovat samaa ainesta mammojensa kans... ja se vaan näyttää yhtenäiseltä.

Yks hyvä tyyppi jenkeistä osaa tehdä varmaan tuon kokoluokan pikkunakkeja, joille hän liittää kaikki tarvittavat ruumiinosat massasta. En voi kun olla vähän kade, mutta toisaalta, tapoja nämä ovat molemmat ja joskus on hyvä, jos poikasia näyttää olevan paljon, viis siitä onko niillä kaikilla oma persoonallisuus sitten. Tämä simppelimpi tapa toimii minulla, tuo osien liittäminen hänellä - ja hei, sentään hänen rottansa ovat ylipäänsä peukkureita pienempiä!

Uusista emoista kaunein, Marjasade, poikueensa kanssa.

Tekstin kuvat on otettu uusimmalla kamerallani, joka on teknisesti parempi kuin nämä salamamakrokuvat antavat ymmärtää. Pokkarien salamat eivät ole kummoisemmin sijoitettuja ja ne ovat aina pieniä, joten salamakuvista ei yleensä tule häävejä niillä. En ole jaksanut kaivaa järkkäriä laukustaan enkä rakennella mitään studioitakaan nyt, pelkkien peukkureiden takia... Tuo uutukainen on niin hyvin käsillä tuossa. Tekee parhaan laatunsa maisemakamerana ja tilannejuttujen tallennuksessa, ei niinkään minijuttujen kuvauksessa, mutta tälleen ensi hätään se kelpaa paremmin kuin kökkö vanhimpani, joka on myös pokkari.

Ja kuvaan näitä salamalla vain siksi, koska valaistusta ei voi saada riittäväksi niin, että voisin kuvata Rottahuonetta ilman salamaa. Kolmijalka ei tänne mahdu joten sitäkään en 1:1 -koon huoneeseen raahaile.