En odota tälle blogille mitään menestystä. Tiedän ettei sitä tule. Lukijat, kommentit, leviäminen. Mikään niistä ei ole minulle asia jota voisi kutsua normaaliksi ja arkipäiväiseksi asiaksi blogien ollessa kyseessä. Blogeistani ei pidetä, niitä ei lueta, ne eivät ole kellekään olemassa. Tämän takia en jaksa välittää koko asiasta enää. Kommenttiloota on kuitenkin auki siltä varalta, jos joku muka keksii jotain sanottavaa.
Tiedän kyllä, ettei niin käy.
 |
| Deboire, rotta jolla on kasvaimia ja avohaavoja. |
Tänne olisi tarkoitus vain listata näitä rottia yksilöittäin, siis niin, että jokaiselle olisi oma postaus jossa siitä selitän ja kuvat levautan. Sekaan voi eksyä joku päivä kyllä jotain artikkeliakin. En kirjoita niitä oletusarvoisesti kellekään luettavaksi - kirjoitan huomattavasti enemmän asioita itselleni kuin mihinkään nettiin julkisesti, ja se on ihan parasta. Olisi silti mukavaa jos joku joskus huomauttaisi, että on samansorttinen fanaatikko asiassa kuin minä. Mutta kun, tiedän ettei niin käy. Minulle on ihan se ja sama, mitä tälle blogille tapahtuu. Se on vaan joku arkistofiilistelymestamikälie.
Bloggailuni ovat vedelleet vuoristorataa pari vuotta. En ole koskaan rajunnut tätä touhua, ilmeisesti. Teen jotain pahasti pieleen. Johtuuko sekin siitä, etten käytä Facebookeja ja muita sosiaalisia medioita? Sanotaan suoraan: vihaan niitä ihan saakelisti. Facebookkikin näyttää sellaiselta sekavalta ja laimealta sotkuläjältä, jossa on 130584235 linkkiä ja uutista etusivulla, nappuloita millä yksittäisen asian saa levitettyä sekunnissa miljoonaan suuntaan nettiä. Ne nappulat tekevät blogeistakin joskus ihan tajuttoman ärsyttäviä, sekavia, RAUHATTOMIA.
Teen kaikki omat blogini tahallisesti tummiksi ja suht yksinkertaisiksi, rauhallisiksi. Ehkä se on vähän vanhanaikaista (pystynkö sanomaan näin?), mutta mie pidän sellaisesta. Läpinäkyvät blogitekstit, raah yyh eieieiei viekää pois! Kaikki turha joutaa jorpakkoon! Suosiolla.
Hitto kun tätä bloggailua on tullut kaivattua. Tekisi mieli kirjoittaa montakin artikkelia muihin blogeihini, mutta arvatkaa tuleeko niin käymään. Ei. Olen monta kertaa miettinyt, miksi hitossa yritän niiden kanssa mitään puljata kun se on täysin turhaa, tarpeetonta, hyödytöntä. Miksi siitä kommentoinnin ja lukijaksi liittymisen ihanuudesta ja ilosta pitää niin paljon mölistä, kun jonkun oikeasti kiinnostuneen blogeja ei voi toiset huomata?
Teen jotain väärin. Selvästi. Ei ketään kiinnosta lukea pienoismallihevosista, piirtämisestä (ainakaan jos bloggaaja ei koskaan piirrä ihmisiä ja esim. kukkia ja perhosia), mistään mitään tajuamattoman ihmisen valokuvailuharrastelusta, täysikäisen ihmisen Schleich -keräilyistä (hei, en keräile niitä - ostan vain hyviä heppoja, eikä Schleich enää tee sellaisia). Ilmeisesti kissabloginikin on ihan fail koska selkeästi senkin päivittely on jäänyt. Ketään ei kiinnosta tehdä silkkimassasta mitään muuta kuin simppeleitä ja pastellivärisiä sisustuselementtejä ja hassuja sarjakuvahahmoja.
Minä teen silkkimassasta rottia. Rotan näköisiä ja yleensä maanläheisen värisiä rottia! Ja olen Suomessa ainoa, joka tajuaa asiasta mitään. Olen Suomessa ainoa, joka tajuaa koko hommasta yhtään mitään. Ketään muuta ei kiinnosta, kaikki tilaajatkin ovat ulkomaalaisia.
Olenko koko Euroopassa ainoa, joka tekee silkkimassasta - tai yhtään mistään massasta - sarjatuotantomaisesti noin sormen mittaisia, söpöjä (ja vähemmän söpöjä) rottafiguureja?
Tekisi mieli kirjoittaa kunnon kettuilua tähän nyt, mutta en jaksa. En kehtaa. No, ainakin se nyt tuli selväksi, että ottaa päähän.
Miksi muuten juuri nuo silkki- ja helmimassat on suunnattu mukamas ensisijaisesti lapsille? Mitä ihmettä... Nehän ovat ihan mahtavia massoja vaikka nukkekotijuttuihin. Eivätkä massarottani olisi noin sileitä ja pyöreitä, jos en tekisi niitä näistä massoista - ne ovat oikeasti mahtavia. Siis massat, meinaan, ja varmaan tykkään rotistanikin aika paljon. Hitto kun olen yksin asian kanssa.
 |
| Hooded -kuvioisia peukkureita. Näitäkin on nykyään jo enemmän. |
Kaikista massoista on aina johonkin, sanon mie joka olen aika montaa ilmakuivuvaa massaa kokeillut. Uunissapaistettavista Cernit on ainoa käyttämäni ja sekin on kyllä ihanaa, mutta se tarvitsee sen uunin vaan... Vihaan uuneja.
Silkki- ja helmimassa eivät tarvitse mitään muuta kuin kädet tullakseen valmiiksi muovailutyöksi. Se on yksi suurimmista syistä, miksi siitä on tullut vakiokamaa elämässäni.
Niinikään rotat ovat yksi keskeisimmistä asioista, minkä kanssa elän. Lemmikkieni perään ei tosin tarvitse kysellä koska rottia minulla ei ole vuosiin ollut. Otan niitä joskus kyllä. Nyt en voi.
Rottien ohella olen tehnyt silkkimassasta pari kissaakin, mutta se on paljon vaikeampaa kissojen anatomian takia. Lisäksi kun Schleich tekee ihan mukiinmeneviä kissafiguja täsmälleen samassa kokoluokassa kuin nuo silkkiskissani ovat, niin laumaa saa kasvatettua ilman omaakin muovailua. Olen siis rottaihmisyyden lisäksi kissaihminenkin, mutta massailupuolella ja jostain syystä ylipäänsä taidetasolla rotat ovat tällä hetkellä - olleet jo monen vuoden ajan - se pääasiallinen juttu.
Kuvituksenahan toimii tokikin massarottiani. Maistiaisuutta.
Ai niin ja joo, nämä rotat ovat nenästä hännänjuureen mitattuna noin 5 cm pitkiä, eli peukaloni pituisia. Siksi sanon niitä peukkureiksi (thumb rat). Materiaalina toimii silkkimassa ja helmimassa, yksinomaan, ja viimeistelyt hoidan sitten akryylimaalien ja kiiltävien askartelulakkojen kanssa; maalilla väriä (tietenkin) ja lakalla kiillot, yleensä silmiin mutta monesti myös haavoihin, jos peukkurilla sellaisia on.
(Blogin nimi perustuu muuten nettikaverin käyttämään höläytykseen, joka jäi päähäni ja lopulta jämähti osaksi vakituisia termejä joilla peukkureita kutsun.)
Peukkurien poikaset ovat usein niin pieniä, että niiden muovaaminen on hermojaraastavaa. Kaikki mitä olen tehnyt kahden vanhimman poikasen jälkeen, ovat olleet enemmän ja vähemmän kökköjä. Ehkä asiaan tulee parannusta joskus... Hitaasti ja epävarmasti.
Rottien ollessa pääasia ja kissojen ollessa sivulinja, 'sarjaan' kuuluu muutakin elukkaa: hiiriä ja toistaiseksi yksi käärme. Kerran yritin tehdä sellaista peukalonpään kokoista lintuhämähäkkiäkin, mutta se osoittautui liian tuhoontuomituksi superohuiden kinttujensa kanssa.
Takaisin rottiin päästään aiheessa taas nyt, kun mainitsen, että silkkimassan sukulaisesta, Paulindasta, olen tehnyt kahdelle Breyer -ratsastajanukelle uudet päät... Koska en halua mitään epärealistisia ihmisnaamanukkeja. Lisää niistä joskus sadan vuoden päästä.
Mutta joo, ehkä tämä kertoo nyt kylliksi ensalkuun.
En halua sortua siihen, mihin liian monet suomalaiset: englanniksi bloggaamiseen. En osaisi sitä kuitenkaan. En ole mikään mestari englannissa, vaikka käytänkin sitä päivittäin kirjoitusmuodossa. Sen kirjoittelu on paljon raskaampaa kuin suomen, ja sitäpaitsi saan asiani ymmärretymmäksi omalla kielellä; ei sillä että tätäkään nyt kukaan tajuaisi, oletan että ehkä kirjoitustavassani on jotain mikä ajaa ihmiset kuuseen blogeistani. Sanokaa se sitten, jos vikaa on! Ei ihminen elä pelkillä kehuilla, se tarvitsee myös kritiikkiä (jota en paljon saa vaikka haluaisin), koska sen avulla voi muuttaa vaikka juuri sitä kirjoitustapaa (häiritseekö satunnaiset murteellisuudet? Valitanko liikaa? Onko koko blogi/kuva/piirros/veistos/mielipide ihan roskiskamaa?)
...nyt lopetan. Tämä on joku hemmetin ennätys - näin pitkää ja marisevaista aloitustekstiä en ole ikinä tehnyt.
Joku ehkä kuvittelee, ettei sillä otuksella, joka tätä kirjoittaa, ole muka yhtään huumorintajua. On sillä.
 |
| Onnittelut, jaksoit lukea tänne asti (vissiin)! Tapu tapu. |
EI ALOTUSTEKSTI VOI OLLA NÄIN PITKÄ...!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olokee sitte immeisiks.