Häntävallankumous

Tein kesällä 2019 peukkureita, joiden rottalan nimesin Colorflakeksi. Ne ovat pohjaväriltään valkoisia rottia, joilla on minkä tahansa värisiä repaleisia täpliä selkä- ja pääpuolessa. Nimesin kuvion spotflakeksi. Sotken kuvion ja rottalan nimet toisiinsa tämän tästä, mikä on vähän ärsyttävää, mutta sen pitäisi loppua tajuamalla, että Colorflake viittaisi juuri tämän rottalauman värikirjoon eikä mitenkään niiden kuviointiin. 

(Postauksen loppupuolella on ainakin yksi kuva, joka ei sovi veriherkille.)

Mainitsen Colorflaket siksi, koska ne ovat ensimmäisiä peukkureita, jotka saivat nahkaiset hännät. Niin kävi vain niille joiden iho on ns. luonnollisen värinen. Liilapurppuranahkaiset saivat massahännät, koska olivat ensimmäisiä spotflakeja ja sain nahkahäntäidean vasta hetkeä niiden jälkeen - eikä sopivan väristä nahkaa olisi edes ollut. 

Ensimmäiset nahkahännät heti kiinnityksen jälkeen.

Nahkaiset hännät ovat olleet tosi jees, vaikka on niissäkin ongelmansa. Kerron niistä tuonnempana. Silti, vaikka taipuisat selkäranganjatkeet omaavat puolensa, olen tehnyt myös massahäntäisiä peukkureita. Näin kävi kesällä 2020 kun tein erän jämäpalarottia. Niiden värimaailma sisälsi vihreää, sinistä ja keltaista, eikä sopivan sävyisiä nahkoja hyvin todennäköisesti olisi edes vaikka lähtisin etsimään. En siinä varmaan edes ajatellut, että voisi ne hännät nahastakin tehdä. 

Moldy, Acid ja Broccoli.

Tällä hetkellä (tammikuussa 2021) nahkahäntäisiä peukkureita taitaa olla noin 100-200 kappaletta. Tarkkaa määrää en voi sanoa koska en tiedä sitä enkä osaa arvioida lukuja kovin hyvin (eikä kuvatiedostokansioiden haravointi tämän suhteen kiinnosta). 

Massa- ja nahkahännissä on kummassakin hyvät ja huonot puolensa. 

Massaisissa hännissä on se etu, että voin mätsätä värin tassujen ja korvien kanssa ja voin tehdä rotan valmiiksi saman tien, jolloin jälkikäsittelyä tarvittaisi vain silmiin (mahdolliset pupillit ja tietysti lakkaus). Lisäksi tässä tulee eittämättä se, että asentojen kanssa on helppoa kikkailla, jos tarvitsee. Massahännästä saa myös muotoiltua realistisemman kuin nahkaisesta, sillä siitä tulee liereä. Yksi tosi iso plussa on se, ettei massahännälle tarvitse tehdä erillistä kiinnityspintaa tai -lokosta rotan kannikkaan, mikä on ollut pakkokehitettävä nahkisten kanssa. Myös naaraille on ollut melko helppoa kiinnittää massahäntä, kunhan sen tekee oikein; onneksi silkkimassa tarttuu itseensä ja helmikseen aika hyvin, joten en ole joutunut ajattelemaan tätä yhtään samalta kantilta kuin nahkahäntien kanssa on täytynyt. Yleensä olen tursannut hännäntyveä vähän kaksin kerroin, jotta pitopinta-alaa olisi enemmän. Sen olen sitten tökkinyt neulalla vielä paremmin kiinni.

Huonot puolet ovat kuitenkin sellaisia, joiden vuoksi nahkahännät ovat parempia. Massahäntäistä rottaa on vaikeampi säilyttää tai tunkea häkkiin tai nuken syliin, koska häntä tulee yleensä tielle. Lisäksi se voi kiusata kuvatessa, kun se on pakko ottaa huomioon rajatessa. 

Rantu ja sen tilanviejähäntä.

Yksi tosi iso juttu on myös se, että jos hännän asento on aina vain yksi ja sama, on peukkuri auttamatta paljon yksipuolisempi - esimerkkinä ne, jotka istuvat sykkyrällä tai kellivät selällään, ja häntä on ollut pakko taittaa joko sivulle, syliin tai jonnekin muualle siten, että se olisi mahdollisimman vähän tiellä. Häntä on voinut rajoittaa tuollaisen rotan kuvattavuutta todella paljon, ja joskus ns. taloudellisesti muotoillut hännät ovat myös syöneet uskottavuutta, koska häntä ei oikeasti voisi olla niin kuin se on.

Kolttonen voi joko istua tai olla selällään, ja häntä on ollut pakko muotoilla sen mukaan.

Pöpperö. Taloudellisesti muotoiltu häntä, joka on samalla typerä häntä.

Nuo ainoastaan kestävyyden vuoksi epäloogiset hännät ovat usein kokonaisuudessaan kiinnittyneet vähän pieleen, ja ovat siksi rumia. Joskus niitä tekisi mieli tehdä uusiksi, mutten toisaalta kehtaakaan, koska kertoohan se vähän muotoilujeni historiasta ja ehkä (iiiik) kehityksestäkin jotain. Jos historiaa parantelee jatkuvasti, ei kehitystä edes tajua tapahtuneen, kun ei sitä huomaa normaalisti muutenkaan kuin vain vertaamalla uutta ja vanhaa. Täytyy sitten myös sanoa, aiheen ollessa tällainen, että massahännät jos mitkä sitten ainakin kertovat peukalorottien historiasta! Sikäli siis, kun tosiaan korvaan ne nykyisin nahkaisilla. Pystyn itse katsomaan vanhoja rottiani ja sanomaan, miten äärimmäisen tökerösti olen tehnyt kaiken mitä niissä on!

Yksi isoimmista ongelmista on ollut häntien ohuus, etenkin kun ne ovat olleet lähes suoria tai muutoin ulkonevasti asetettuja. Istuvilla ja suorana viipottavilla peukkureita näkyy suoria häntiä melko paljon, koska se oikeasti voi tasapainottaa niitä ja muutenkin kävisi enemmän järkeen kuin kehoa vasten kääritty kippurahäntä voisi. Ja tästä päästään siihen, miten paljon tilaa suora häntä vie. Se on epäkäytännöllinen. 

Apiksella on ärsyttävä häntä.

En joskus uskonut ollenkaan, että peukkureiden hännät voisivat olla katkeiluvaarassa, mutta sittemmin niin on käynyt montakin kertaa. Myöhemmin olen myös itse katkonut niitä juuri siksi, kun ne vievät turhaan tilaa säilytysjärjestelmissä. Tämän pitäisi vähän kertoakin jo jostain! 

Vielä sellainenkin probleema on ollut, että massaa on ollut vaikea työstää sopivasti, eikä hännistä ole aina tullut riittävän pitkiä ja tasaisesti muotoutuneita. On ollut kuhmuraisen ja luisevan näköistä pätkää. Lisäksi massahännistä tulee aivan liian helposti turhan ohkaisia. Osasyy ongelmaan on ollut se, miten silkkimassa tahtoo usein kuivua ihan liian nopeasti, jolloin jo liian kumimaiseksi nahistuneen massan muotoilu ohueksi suiruksi on lähinä turhauttavaa. 

Darylillä on kuhmurahäntä.

Jokin mitta minulla taisi taannoin täyttyä, kun lähdin kokeilemaan tuota häntämuutosta. Olin kyllä jo kauan miettinyt, että taipuisat hännät olisivat kivoja. Rautalankaa harkitsin, ja kai sen päällystämistä jollain (nahalla). Se ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista kuin miltä ehkä kuulostaa, joten jätin kokeilematta.

Minun nukeillanihan on kaksin kerroin taitetut nahkahännät (ja tassut), joissa on sisällä rautalanka. Se on toiminut ihan hyvin, mutta otetaan nyt huomioon näiden häntien koko. Nukkien rankalanka on 0.9 mm paksuista ja melko jämäkkää, ja nahka siinä häntärangan päällä on ohuehkoa. Silti se on niin paksua, että toisinaan liimaukset voivat aueta tyvissä ja kärjissä, missä olen trimmannut nahkaa kovemmalla kädellä. Niissä kohdin liimapinta-alaa ei ole niin paljoa, jolloin nahka pääsee ehkä aukeamaan. Se on nahkalaadusta ja liimasta kiinni - todella pehmeiden ja joustavien nahkojen kanssa ei tätä aukeiluongelmaa ole ollut, siinä kun napakat ja tiiviimmät (ja silti taipuisat) nahkat ovat olleet liimoille kovempia kiinnitettäviä. 

Tämä ei ole hauskaa!

En voisi tehdä peukalorottien häntiä samalla tekniikalla, edes vaikka rautalanka olisi ohuempaa. Liimaukset eivät kestäisi, koska hännistä pitäisi joka tapauksessa leikata niin kapeita. Ongelma pätisi myös vaikkei rautalankaa olisi ollenkaan. Ja tämä taas tekisi sen, että häntä olisi liian jäykkä, jolloin olisi se ja sama jos se olisi myöskin massaa... Yksittäinen peukkuri kun on kovetuttuaan höyhenenkevyt, joten jos häntä ei pysy taittuneena, ei pysy sitten rottakaan paikallaan. 

Päädyin siis lopulta yksinkertaiseen ratkaisuun, eli leikkasin kärkeen suippenevia suikaleita ja liimasin niitä sitten rottiin kiinni. Nahan pitää olla hyvin ohutta (muttei paperinohutta), pehmeää ja/tai ainakin erittäin taipuisaa. Pyöristän tyvipäädyn ja yritän yleensä myös valita kullekin rotalle hännän, jonka tyvi sopii sen häntälokoseen. 

Vastaleikattuja häntiä odottamassa trimmiä ja kiinnitystä.

Kiinnitän nahkahännät sillä Eri Keeper -liimalla, jonka kaikki tietävät. Minulle se on paperiliima, joten epäilin sen kestävyyttä ensin, minkä ohella pelkäsin sen kuivuvan liian hitaasti. Olin aika väärässä! Se on toiminut erinomaisesti enkä edes tarvitse sitä paljoa kerralla. Riittää, että dippaan rautalanganpätkää liimaan ja levitän sen joko hännäntyvelle tai rottaan ja länttään kiinni. Painan kyllä pintoja yhteen hetken aikaa, jotta liima varmasti tarraa kunnolla, mutta aina tätäkään ei tarvitse tehdä. Eri Keeper ei myöskään haise hajureseptoreita kumoavalta, joten sen kanssa ei tarvitse käyttää suojanaamareita. Peukkurien massat (silkkimassa ja helmimassa) ovat huokoisia, joten liiman pitäisi iskeä niihin hyvin. Toistaiseksi hännänasennuksen haastavin osuus on ollut liimapurkin aukaiseminen, sillä tarvitsen siihen pihtejä. 

Nahkahäntien hyviin puoliin kuuluu ehdottomasti tietenkin se, että ne ovat pehmeitä ja taipuisia. Ne eivät vie tilaa säilytyksessä eivätkä rajoita rotan asettelua niin paljon. Sama rotta voi muunmuassa nojata seinää tai nuken jalkaa vasten ensin ja olla sitten taas vatsallaan ketarat pitkällä. Tai sitten se voi lojua selällään, samalla kun häntä ehkä lojuu jossain sivulla tai kaartuu vatsan yli. Kaikki on mahdollista. 

Ulla, punainen flamenaaras.

Jos tuo suora häntä olisi massaa, se estäisi Ullan tunkemisen vaikka tuonne läpinäkyvään pesäkoppiin. Kuvassa se ei ole siellä ihan vaan koska, ja koska sen VOI laittaa sinne!

Nahkaiset hännät ovat olleet kestävämpiä ja pysyneet kiinni paremmin kuin ensin luulin. Pystyn nostelemaan rottia niistä (vaikka tätä vältänkin).

Huonoihin puoliin on luettava nahkalaadun suuri merkitys. Jos se on nukelle riittävän ohutta, voi se olla peukkurille liian paksua ja jäykkää. Tai sitten se on vain liian tönkköä - jotkut peukkurit ikäänkuin leijuvat ilmassa sen takia, kun häntä kannattelee niiden hanureita. Tämä on ongelma erityisesti naaraiden kanssa, mistä syystä olen yrittänyt keksiä uusia tapoja muotoilla niiden hännänsijoja. Ärsyttävintä on, että ns. perusasennossa naarasrotan peffaan ei saa sellaista kohtaa johon hännän kiinnittäisi siististi ja ilman, että sen tyven täytyy vääntyä melkein 90 asteen kulmaan. Suuremmatkin kulmat ovat ongelma. 

Wiima leijuu, koska häntä on juuri tarpeeksi jäykkä ja rotta liian kevyt.

Nyttemmin olen tehnyt jo muotoiluvaiheessa niin, että tökkään kostutetun muotoilutikun päällä suht syvän lokosen rotan kannikkaan, myös uroksille; lähinä teen tämän siksi, ettei hännäntyvi myöhemmin pistäisi silmään sivusta katsottuna. Mutta kyllä se myös luo hyvän kohdan, mihin näkee sen hännän laittaa sitten kun se on ajankohtaista. Ei ainakaan tarvitse miettiä meneekö symmetrisesti. Naaraille yritän tehdä sen niin, että lokonen sallisi hännän kiinnittyä suht suoraan, ilman liiallista taittumista. Se on mennyt vähän niin ja näin. 

Joskus nahka on juuri niin paksua, että joudun trimmaamaan häntää ennen liimausta. Tyvi ei saa rikkoa rotan sivuprofiilia liiaksi, joten saksin siitä sitä nurjaa puolta. Tämä voi myös auttaa taittumisongelmaan, jolloin ohentunut häntä ei olisi liian jäykkä ja siten nostaisi rottaa irti maasta. Trimmaan myös häntien kärjet ainakin useimmiten, jotta ne eivät olisi liian terävämuotoisia. 

Valas ja sen töksähtävä hännäntyvi. Ja on muuten kanssa aika pitkä häntä...

Nahkaa voi myös olla vaikeaa leikata siististi ja juuri sopiviin mittoihin ja leveyksiin. Tämä ei kuitenkaan ole niin häiritsevä ongelma kuin kaikki ne mitä massahäntien kanssa saa kohdata. Pystyn yleensä kaventamaan nahkahäntää, jos se on liian leveä. Epätasaisuudet voi (toisinaan) kuitata sanomalla, että kyseisellä rotalla on hännässä jotain häikkää.

Yksi isoimmista ongelmista on se, ettei nahan väri natsaa rotan ihonväriin (tassuihin ja korviin). Vai pitäisikö ennemmin sanoa, ettei ihonväriin sopivaa nahkaa löydy... Tämäkin on periaatteessa ratkaistavissa maalaamalla, mitä nyt vältän nahan maalaamista niin paljon kuin mahdollista. Olen kyllä niin tehnyt, mutta akryylimaaleja ei ole tarkoitettu nahalle.  

Aural, jonka tassut ja korvat ovat vaaleanpunaiset ja häntä hotpinkki. Tämä asuu nykyisin Yhdysvalloissa.

Phantomin vaalea hännänpää on maalattu akryyleillä. Siihen meni yllättävän monta kerrosta, ennen kuin väri peitti tarpeeksi. Tämäkin rotta asuu nykyisin Yhdysvalloissa.

Varsinainen syy siihen, miksi tämän tekstin kirjoitin, on kuitenkin ihan muussa kuin uudemmissa peukkureissa. Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna olen miettinyt, josko korvaisin joidenkin vanhojen peukkureiden massahännät nahkaisilla, jos sopivia värejä vain on. En todellakaan tekisi näin jokaiselle! Mutta noita pahimpia tilanviejiä voisin vähän viilailla. 

En mielelläni lähde muokkaamaan vanhoja töitäni. (Vielä vähemmän haluan lähteä muokkaamaan toisten tekemää työtä; teen niin vain jos on pakko.) Olen kuitenkin tehnyt niin aina välillä, juurikin koska sille on ollut jokin kunnon syy ja tarve. Peukkureita on niin paljon, että kaikki mahdollinen säilytystila on käytettävä. Kuten olen sanonut, pitkät ja suorat hännät vievät kauheasti tilaa ja ovat myös alati katkeamisvaarassa. Murtunutta massahäntää ei ole kauhean helppo lähteä enää liimaamaan takaisin, joten jos joku näin menettää alkuperäisen häntänsä, voisin mielelläni vain korvata sen kokonaan nahkaisella sitten. Siis jos sopivia värejä on käytettävissä tai mikäli jaksan maalata sellaisen hännän.  

Mitä tapahtuu, jos uusin vaikka jonkun vuonna 2014 tehdyn peukkurin hännän? Se olisi tietysti parempi sillä, mutta voisin myös joutua kuvaamaan sen kokonaan uusiksi. Kuvat ovat yksi tapa, millä pidän pääni ajan tasalla tekemisistäni, joten "poissa silmistä, poissa mielestä" -sanonta pätee meikäläiseen vähän turhan hyvin. (Tosin aina kuvatkaan eivät auta, vaan olen ihan äskettäin katsonut vääränlaista häntää alusta asti ja tajunnut vaihtaa sen vasta, kun olin jo muokannut kyseisen rotan kuvat...)

Simosta ei saa kuvia, joissa verimättöisyys ei näkyisi, ja sen pitäisi joka tapauksessa päätyä bolgiin joskus, joten en viitsi olla postaamatta sen kuvaa tähän. Häntä tuli myöhemmin vaihdettua siniseksi.

Tavallaan ajatus vanhojen tilanviejähäntien korvaamisesta tuntuu helpottavalta. Joillakin häntä on ollut ainoa syy siihen, miksen ole esimerkiksi valikoinut niitä asukkaiksi joihinkin häkkeihin. Häkkien sisustelu ja asukkaiden keksiminen niihin on niin hauskaa. 

Häntärempattavista tulevat mieleen mm. Alppa, Paisti, Vartija ja aivan liian moni muu. Myös Perho ja jotkut paintterit. Helpoimpia rempattavia olisivat ne, joiden hännät ovat ruskeita, mustia, harmaita ja ihonvärisiä. Karkkivärien kanssa on kinkkisempää, mutta esimerkiksi Alpalle sopivaa nahkaa minulla on kyllä tällä hetkellä! Ironista on, että se saattaa olla jopa liian ohutta...

Alppa on sekoitus neon- ja normikeltaista, salamavalo vain vähän huijaa.

Paljon on niitäkin, joiden häntiä ei kannata edes yrittää lähteä uusimaan. Näihin kuuluu paljon nukkujia ja muita, joiden hännät ovat suurelta osin kiinni rotan kropassa. Massasta voi yleensä nähdä, miten hyvin jokin osa on siihen tarttunut, liitetty osa voi nääs vähän "sulaa" reunoistaan pohjaa vasten. Se on yleensä vain jees. 

 

Tällainen tietopommi nyt tällä kertaa. 

Blogin luonnoksissa on edelleen kauheasti julkaisemattomia rottia (niiden tekstejä), enkä ole jaksanut tehdä niille juuri mitään. Ne ovat lojuneet siellä öööö vuosia. Kyllä. Eikä yhtään riemastuta se, että joutuisin jossain kohtaa blogittamaan vielä noin 150 rottaa lisää... En tiedä tuleeko tapahtumaan. Ikävä kyllä. 

Miten tylsästä väristä saa kiinnostavamman?

Koska silkkimassarottani on tehty erivärisistä massoista, löytyy kaikkien noiden tehdasvalmisteisten värien seasta sellaistakin, mikä ei itselleni oikein kolahda. Saatan ostaa sitä periaatteessa vain sekoituskäyttöön, koska kyseisestä väristä voi olla hyötyä jonkun muun aikaansaannissa.

Meikäläinen on huomannut, etten tule toimeen vaaleanvioletin kanssa, ja myös keltainen ja punainen tylsimmissä muodoissaan kokevat karttamista. Kaikissa kolmessa värissä muut sävyt yleensä kelpaavat sellaisinaan, mutta juuri nämä eivät. Kaikista parhaiten tulen toimeen tuon punaisen kanssa, koska sen ainoa pahe on vain se ettei se ole niin räikyvä kuin punainen helmimassa. (Poikkeuksena pinkki ja sokerinen vaaleanpunainen, niitä vihaan ehkä eniten maailmassa.)

Tämän tekstin on tarkoitus olla jokin puolittainen vitsi, vaikka ylläoleva kertomus muuta viestittäisikin. 

Kuten otsikko kysyy. Eli miten tylsästä väristä saa kiinnostavamman? No, vastaus tulee tässä:

1. Otetaan pala tuota epäkiinnostavuuden perikuvaväriä.

2. Otetaan suunnilleen samankokoinen (tai miel. isompi) pala keltaista helmimassaa.

3. Myllätään ne yhteen, sekaisin, ei anneta vaaleanvioletille armoa!

4. Ja pof, meillä on paljon inspiroivamman värinen (ja näköinen) pallo.

...tai muna.

5. Muotoillaan siitä pitkä tippa.

6. Muotoillaan tippa eli rotta katsomaan yläviistoon.

7. Otetaan pala jotain silkkimassa(sekoitust)a.

8. Tehdään sekoituksesta tassut ja laitetaan paikoilleen.

9. Laitetaan kaksi pientä, mustaa silkkimassapalloa silmiksi.

10. Tehdään tassujen väriset korvat, ne tungetaan paikalleen jollain terävällä.

11. Tehdään tassujen värisestä silkkimassasta ruumiinpituinen häntä.

12. Kiinnitetään häntä ja muotoillaan asentoon.

13. Valmis; silmät tosin täytyy vielä lakata kiiltäviksi.

Sain tuon kuvattua noin simppelisti ihan vahingossa, koska sain vaan päähäni idean tähän tekstiin - ja heti perään tajusin, että idea voi oikeasti toimia, joten päätin kuvata talteen vähän vaiheita. Ja yllättäen tämä juttu meni sitä varsinaista tutorialkuvauskokeilua paremmin, koska pistin kameran kiinni siksi ajaksi kun en kuvannut. Akkua säästyi (tuolla uudella pokkarilla ei voi kuvata jos se on latauksessa, jännää) ja tämä mahdollisti koko homman tallennuksen. Tietenkin juuri, kun tarkoitus ei ollut oikeasti kuvata kai yhtään mitään. Yksi avain kuvien laatuun oli myös se, että tuo niin paljon vihattu yhdysrakenteinen salama valaisi ja vakaisi kohteen tasaisesti, joten valojen kanssa ei tarvinnut tapella niin paljon.

Kohteesta tuli ihan toimiva, perussimppeli peukkuri... Tosin se on vasta toinen laatuaan, joka kuuluu että silkki- ja helmimassasekoitusrotta jonka ei ole tarkoitus olla rupinen naku. Ennen tätä sain sekä tehtyä sen siskon että myös kuvattua senkin tekoprosessia. Tässä molemmat valmiina:

Vas. Houre, oik. Kaura.

Ihankuin Kaura olisi sairas ja Houre kantaisi siitä täten huolta?

Lisää prosesseja tulen kuvaamaan kai myöhemmin, ei vaan hirveästi kiehdo putsata kameraa joka kuvauksen jälkeen kosteuspyyhkeellä. Silkkimassa on niin creepyä ja jättää vähän tuntoaistia ärsyttäviä asioita jälkeensä, vaikkei sitä itse massaa pintoihin tarttuisikaan. Voi toki olla että yliherkkyyksineni vaan kuvittelen, mutta siksihän asioita yleensä puhdistetaan koska niihin ajan saatossa kertyy kaikkea...

Nuo valmiiden rottien kuvat otin digijärkkärillä, jossa myös käytin sitä yhdysrakenteista salamaa. Sen salama on kuitenkin isompi ja eri mallinen, sekä ponnahtaa päälle juuri putken yläpuolella, toisin kuin noissa pokkareissa. Lisäksi käytin asetusta P (tai A, ehkä molempia sekaisin), jolloin salama on TODELLA voimakas. Pehmennän sitä normaalisti salaman eteen teipatulla talouspaperihimmentimellä (siinä salaman juuressa on se Nikonin lätkä, se on täydellinen teipattavaksi), ja kaiken kukkuraksi kuvasin nuo varta vasten figuja varten kyhäämässäni ministudiossa kermanvärisen kankaan kera. Laatuero näkyy ja kuvaaminen on kivempaa, kun panostaa.  

Pikkunakkien tekeminen

Vastasyntyneitä, karvattomia rotanpoikasia sanotaan nakeiksi. Oikeassa elämässä ne eivät ihan tarkalleen tuo nakkeja mieleen, mutta nuo silkkimassasta tekemäni pikku pökäleet sen sijaan tuovat. Prinssinakkeja siis.

Tein niitä ihan siksi, koska halusin noille emoille jotain vieläkin pienempää ruokittavaa niiden turkilliseksi kasvaneiden oheen. Pikkunakkien teko osoittautui asiaksi, joka ei ole liian vaikeaa vaan joka on jopa hauskaa. Ongelma tuli vasta siinä vaiheessa, kun pohdin, voiko niitä esimerkiksi sukupuolittaa mitenkään, tai voiko niistä ylipäänsä nähdä, että ne ovat jonkun otuksen poikasia eivätkä esimerkiksi loiseläimen munia. Halusin myös tietää, millä perusteella ne ovat "oikein päin" eli vatsallaan.

Ratkaisu on helppo: ainoa ruumiinosa, jonka muovaillessa liitän, on häntä. Silmät teen tussilla poikasten kuivuttua. Häntä on kiinni ihan teknisistä syistä niin, että siitä näkee koska poikanen on vatsallaan, ja silmät kertovat jotain myös. Raajoja ja korvia en noille ala tekemään, siitä ei tule mitään kun silkkimassa kuivuu ennen aikojaan liian pieniä osia käytettäessä.

Ajan kanssa noita ehkä oppisi identifioimaan erilleen, mutta tarkoituksellista se ei välttämäti ole. Ei ole hirveästi pelivaraa, jos tekee 8 kolmimillistä puikulaa ja törppäsee niille pienet hännät toiseen päähän, ja sitten lopuksi tökkii niille tussilla pistesilmät.

Lyhykäisyydessään peukkurien nakit siis teen niin, että otan jostakin silkkimassasta pieniä, samankokosia paloja ja pyöritän ne soikuloiksi. Saatan vähän litistellä niitä toisesta päästä ja yrittää saada niille muutenkin jonkunlaista anatomiaa, mutta kovin tehokkaasta hommasta ei ole kyse ettei poikanen littaannu. Sitten otan pienen palan samaa väriä, ja pyörittelen siitä TODELLA ohutta suirua. Pätkin siitä huomattavasti nakin kroppaa lyhyempiä paloja, jotka tökin kiinni nakin litistetympään päätyyn; häntää ei voi kiinnittää suoraan perään kuitenkaan, joten se alkaa jostain alaselän liepeiltä. Ne ovat niin pieniä, ettei mihinkään kummoiseen ole resursseja. Tämän jälkeen jätän nakit kuivumaan jonnekin päin hyllyä, ja niiden kuivuttua pistän niille Stabilo -tusseilla silmät.

Cermine nakkeineen kuivumassa.

Vähän vähemmän realistisen värisiä nakkeja kuivumassa.

Ja sillä on muuten väliä, tekeekö silmät ennen vai jälkeen kuivumisen! Kosteaan massaan tehtynä tussijälki ei leviä juuri ollenkaan, kuten kävi ilmi kahden isomman poikasen muovattuani. Näiden pikkunakkien silmät taas levisivät päähän juuri sopivan alikehittyneen näköisiksi. Nakkien silmiä en lakannut mitenkään, kun eivät ne kiillä, kasvaneemmille sen sijaan lakkaa tussisimmutkin.

Noiden identifiointia helpottaisi paljon se, että käytin silmien tekoon neljää eri tussia: mustaa, harmaata, pinkkiä ja tummanpunaista. Syynä tälle oli se, ettei ihan täysin sopivia värejä vaan ollut käsillä, mutta tokkopa tuo elämääni tuhoaa ihan kauheasti.

Toistaiseksi käytin noiden ensimmäisten nakkien värinä sitä samaa massaa, josta niiden emojen ihot on tehty. Hauska juttu sinänsä, koska silloinhan ne juurikin ovat samaa ainesta mammojensa kans... ja se vaan näyttää yhtenäiseltä.

Yks hyvä tyyppi jenkeistä osaa tehdä varmaan tuon kokoluokan pikkunakkeja, joille hän liittää kaikki tarvittavat ruumiinosat massasta. En voi kun olla vähän kade, mutta toisaalta, tapoja nämä ovat molemmat ja joskus on hyvä, jos poikasia näyttää olevan paljon, viis siitä onko niillä kaikilla oma persoonallisuus sitten. Tämä simppelimpi tapa toimii minulla, tuo osien liittäminen hänellä - ja hei, sentään hänen rottansa ovat ylipäänsä peukkureita pienempiä!

Uusista emoista kaunein, Marjasade, poikueensa kanssa.

Tekstin kuvat on otettu uusimmalla kamerallani, joka on teknisesti parempi kuin nämä salamamakrokuvat antavat ymmärtää. Pokkarien salamat eivät ole kummoisemmin sijoitettuja ja ne ovat aina pieniä, joten salamakuvista ei yleensä tule häävejä niillä. En ole jaksanut kaivaa järkkäriä laukustaan enkä rakennella mitään studioitakaan nyt, pelkkien peukkureiden takia... Tuo uutukainen on niin hyvin käsillä tuossa. Tekee parhaan laatunsa maisemakamerana ja tilannejuttujen tallennuksessa, ei niinkään minijuttujen kuvauksessa, mutta tälleen ensi hätään se kelpaa paremmin kuin kökkö vanhimpani, joka on myös pokkari.

Ja kuvaan näitä salamalla vain siksi, koska valaistusta ei voi saada riittäväksi niin, että voisin kuvata Rottahuonetta ilman salamaa. Kolmijalka ei tänne mahdu joten sitäkään en 1:1 -koon huoneeseen raahaile.